Tajusin ehkä noin kuukausi sitten yhden asian. Minulla ei ole sitä mitä haluan, elikkä parasta ystävää. Olen aina luullut, että pari tyyppiä olisivat minun parhaita ystäviäni, mutta eivät ole. En jaa heidän kanssaa surujani ja murheitani, en vihojani enkä ilojani. Ja eikö sitä ystävyys olekkin? Ilojen ja murheiden jakamista. En tee sellaista. Ei ketään kiinnosta.
Haluan parhaan ystävän. Yhden, ylitse muiden. sellaisen, joka osaa lohduttaa ja kuunnella. Sellaisen, jolle minun ei tarvitsisi sanoa, että "Hei Maiju. Tapan itseni tänään, mitä kuuluu?" vaan hän huomaisi sen. Hän myös huomaisi milloin valehtelen (Valehtelen aina siitä, mitä tunnen. Se on aika rankkaa) ja muistaisi, että olin kaksi päivää sitten Italiassa ja kysyisi mitä puuhailin. Ja toisin päin, tietysti.
Mutta onko sellaista ystävyyttä vain elokuvissa ja kirjoissa? Kumpa ei, sillä tarvitsen sellaista.
Haluan parhaan ystävän. Yhden, ylitse muiden. sellaisen, joka osaa lohduttaa ja kuunnella. Sellaisen, jolle minun ei tarvitsisi sanoa, että "Hei Maiju. Tapan itseni tänään, mitä kuuluu?" vaan hän huomaisi sen. Hän myös huomaisi milloin valehtelen (Valehtelen aina siitä, mitä tunnen. Se on aika rankkaa) ja muistaisi, että olin kaksi päivää sitten Italiassa ja kysyisi mitä puuhailin. Ja toisin päin, tietysti.
Mutta onko sellaista ystävyyttä vain elokuvissa ja kirjoissa? Kumpa ei, sillä tarvitsen sellaista.
Kotikylässäni on yksi Saksasta tullut vaihto-oppilas. Uskon, että meistä voisi tulla TOOOODELLA hyvät ystävät. Puhun hänen kanssaan eglantia ja kaikki tuntuu eglanniksi paljon selkeämmältä ja fiksummalta. Hän on jo nyt minulle tärkeä.
Tunnen kyllä, että olen saamassa lisää ystäviä. Kaikki tulee sujumaan hyvin.
Tunnen kyllä, että olen saamassa lisää ystäviä. Kaikki tulee sujumaan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti